Lupailin ajat sitten kuvia meidän huikealta Saksan reissulta ja nyt kun vihdoin myönsin antaneeni periksi syksylle, on hyvä hetki palata muistelemaan mennyttä kesää. Juhlimme siis kesä-heinäkuun vaihteessa appiukon pyöreitä pienessä alppikylässä Saksan Ruhpoldingissa. Siellä oli juhlapuitteet enemmän kuin kohdillaan! Appivanhempani tekivät pari vuotta sitten matkan tuonne ja saimme heiltä silloin viestin, että he haluavat viedä meidätkin sinne. Ääh, mä alan heti itkeäpillittää, kun muistelen tuota matkaa - onnenkyyneleitä siis.
Matka oli pitkä, mutta perille päästyämme väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan ja 12 tunnin matkaaminen määränpäähän oli kaiken sen matkustamisen arvoinen. Alppeja kohosi silmänkantamattomiin, talot olivat kutsuvan kodikkaita ja pihat toinen toistaan upeampia. Ihastuin erityisesti vasemmassa reunassa olevien ruusujen täydelliseen sävyyn.
Joka päivä kävelimme paljon. Hotellilta saimme lainaksi rattaat, joissa kaksi isompaa lasta lepuuttivat vuorotellen pieniä jalkojaan ja pienin matkustaja kulki mukana näppärästi rinkassa. Tai helppo mun on sanoa, kun en joutunut rinkkaa siellä helteessä kantamaan kertaakaan. Sää ei olisi voinut helliä meitä paremmin - lämpöä riitti koko viikoksi ja kahta sadekuuroa katselimme kahvilan ikkunoiden läpi. Yhtenä yönä oli kova ukonilma ja voi että sitä Alppien valoshowta oli upea katsella hotellin ikkunasta.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme kylään, kävimme pitsalla ja painuimme aikasin pehkuihin. Toisena päivänä otimme aamiaisen jälkeen suunnan kohti Itävaltaa, josta ajattelin tehdä oman postauksen. Kuvia ja tunnelmia olisi vaikka kuinka, mutta johonkin se raja on kai vedettävä. Kokosimme kaikkien reissaajien kuvat yhteen ja teimme niistä kuvakirjan. Sillä tavalla kukaan ei jäänyt pelkästään kameran taakse ja kaikista matkaajista on tasapuolisesti kuvia. Loistoidea siis!
Itse Ruhpolding, ah voinko edes kehua tuota paikkaa tarpeeksi, oli suloinen ja rauhallinen vajaa 7000 asukkaan kunta. Iltaisin ravintoloiden terassit täyttyivät paikallisista, pääasiassa vähän varttuneemmasta väestä. Hyvin vähän näkyi muita lapsiperheitä liikenteessä ja olimmekin varmaan ulkopuolisen silmin aika erikoinen, ei niin hiljainen 11 hengen suomalainen seurue. Ravintoloista ei tuossa pikkukylässä ollut pulaa, joten onnistuimme aina löytämään ruokapaikan suht suurelle porukallemme.
Kolmantena päivänä heräsin tosi huonovointisena, enkä päässyt edes aamupalalle. Nuorimmalle pojallemme nousi lähtöä edeltävänä iltana korkea kuume, joka laski yhtä nopeasti kuin nousikin. Toisella pojistamme oli pikkuisen lämpöä toisena matkustuspäivänä eli Itävallan reissun aikana. Stressasin siis aika paljon lasten terveydentiloja, mikä varmaan sai omankin vointini heikkenemään. Söimme maitohappobakteereja ennen reissua sekä reissun aikana, mutta silti vatsatkin olivat vähän väliä löysällä. Ei annettu näiden häiritä viikon suunnitelmia, vaikka keskiviikkoaamuna olin aivan varma, etten jaksa lähteä muiden mukaan gondolihissillä Rauschbergin huipulle.
Onneksi lähdin! Oli kyllä yksi viikon kohokohdista. Ihan sanoinkuvailemattoman hienot maisemat ja upea kokemus kaikinpuolin. Gondolihississä kyllä hirvitti, enkä uskaltanut katsella alaspäin. Hissin ikkuna oli auki, mikä vielä lisäsi jännitystä. Puristin vaan rystyset valkoisina hissin kaidetta ja ylhäällä huomasin, että huups siinä olikin anopin sormi välissä. No hän ei onneksi pistänyt pahakseen ja sormikin taitaa olla vielä kunnossa.
HUI! Siitä lähtee riippuliitäjät matkaan. Suora pudotus, eikä kaiteita tai muita turvavälineitä liuskan edessä. Yritettiin pitää lapsista vähintään kaksin käsin kiinni. Valokuvaaminen oli muutenkin noissa korkeuksissa vähän hankalaa, koska käteni ja polveni tutisivat kamalasti. Saatiin kyllä makee perhekuva muistoksi tuolta, kun pyydettiin ohikulkijaa ikuistamaan meidät vuoren huipulla.
Päivä jatkui ja ylitin itseni toistamiseen saman päivän aikana, vaikka olo oli vielä vähän kehno. Siitä lisää toisella kertaa!
Schönes Wochenende,
Heidi
